keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Kumpi vai kampi?

1mx1m häkit kaksikolle ja yhdelle ranskalle.
Olen kysellyt vuokranantajaltani lupaa kanien pitoon asunnossamme. Ensin vastaus oli hieman epäilevä ja kielteinen, mutta loppuviimein saimmekin myöntävän vastauksen. Minulla olisi lupa ottaa parvekkeelleni jälleen ranskanluppia, ehtona on suojata parveke mahdollisimman hyvin mahdollisia pissoja vastaan. Osa minusta haluaa aivan valtavasti kasvattaa ranskoja, ravata näyttelyissä ja päästä taas enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimintaan. Mutta, mutta...

Kerroshäkki
Ensin mieleeni tulee kysymys kanien jaloittelupolitiikasta ja reviiristä näin yleisesti. Tämä on seikka joka on jokaisen kaninomistajan itse päätettävissä, minkälaisen tilan haluaan kanilleen antaa. Se on jokaisen oma asia eikä siihen ole kenenkään puuttumista niin kauan kun lakisääteiset vaatimukset täyttyvät. Minulla on ollut enimmillään neljä häkillistä kaneja ja tällöin kanit jaloittelivat kahdentoista tunnin sykleissä. Tärkeintä on, että minä itse olen tyytyväinen lemmikeilleni tarjoamaani tilaan ja että kanini voivat hyvin. Olen aina pitänyt tärkeänä että kani saavat mahdollisimman suuret elintilat. Pystynkö tarjoamaan kaneille tarpeeksi suuren tilan ja silti pitämään parvekkeen kunnossa? Rakennanko suuren kaksi kerroksisen häkin ja pidän kanit siellä vai yritänkö jotenkin suojata koko parvekkeen, valkoisia seiniä myöten? 

Kolmeen osaan jaettu ulkohäkki.
Miksi haluan nimenomaan kasvattaa, miksi minulle ei riittäisi tavallinen lemmikkikani? Minulle on tärkeää että minulla on joku jota hoitaa, sillä minulla on valtava hoivavietti. Lisäksi olen oppinut ja perinyt isältäni taipumuksen suureen intohimoon. Jos harrastamme jotain, emme tyydy perustasolle, vaan haluamme viedä asiaa eteenpäin. Jos ajamme crossmoottoripyörää, ohjaamme samantien safareja, jos ammumme jousipyssyllä, maahantuomme ja myymme jousia, jos pidämme lemmikkikania, harrastamme, kouluttaudumme ja kasvatamme kaneja. Minuun on vain sisään rakennettu halu oppia minua kiinostavasta asiasta ja viedä sitä eteen päin. Haluan olla oman asiani osaaja, asiantuntia ja eteen päin viejä. 

Väliaikaiset häkit juuri muutettuamme.
No, miksi minä en sitten jo kanna tavaraa ja rusakkoa selkä vääränä sisälle? Olen innostunut koirarodusta Amerkianstaffordshirenterrieri ja haluaisin tutustua kyseiseen rotuun perin pohjin. Pian koirani menehdyttyä olen kaivannut takaisin koirankoulutuskentille ja metsäpoluille aivan uudella innolla. Tunnen suurta mielenkiintoa ja paloa amstaffeja ja koiraharrastusmaailmaa kohtaan. Ongelmana on, ettei mieheni halua koiraa juuri nyt. Mutta ranskanluppiin puolisoni suostuisi, joten miksen palaisi takaisin vanhan harrastukseni pariin? Pelkään että kanit ja niiden suppeat harrastemahdollisuudet eivät enää tyydytä tarpeitani. Otanko koiran vaikka rakkaani ei ole 100% hengessä mukana vai otanko kaneja tähän pieneen kerrostaloasuntoon? Tästä asiasta on paisunut niin suuri asia päässäni, että tätä on uuvuttavaa ajatellakkaan ja taas toisaalta tulen hulluksi ilman. En todellakaan tiedä mitä aion tehdä. Mutta tiedän että nyt en voi hyvin.

Tämän postauksen kuvina erillaisia versioita meidän kanien asumuksista vuosien varrelta.

Pientä pintaremonttia

Sivut ovat pienen remontin alla. Tarkoittaen hetkellistä, pientä logiikan puutetta sivuissa yms.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Nila

Ajamme puolisoni kanssa perjantai-iltana noin yhdeksän aikaan kerrostalon pihaan. Lumi on raskasta ja märkää, inhoan kun kenkäni kastuvat sukkiani myöten, mutta tänään se ei haittaa. Olen ollut kuin pieni lapsi koko ajomatkan, vaikka matkan kesto onkin peräti 5min ovelta ovelle. Rakas ystävä tulee avaamaan meille ala-ovea päästäksemme sisälle litisivine kenkinemme. Rappuja noustessamme tutkailen katseellani ystäväni jälleen muuttunutta hiustyyliä. Rappukäytävässä meitä vastaan tulee häntää heiluttava osasyy Nilan muuttoon meille. Kani on tuotu jo eteiseen häkkineen päivineen. Vaihdamme nopeasti kuulumiset ja lähdemme kantamaan häkkiä yhdessä rappuja pitkin alas. Luonnonsininen mulkosilmä heiluu häkissä sinne tänne liukkaalla muovialustalla.


Asetan pienen häkin valitsemaani nurkkaan, kaiken keskipisteeseen, keittiön ja olohuoneen rajalle. Uusi tulokas nököttää olohuoneen matolla, kun puolisoni koittaa ruokkia eläintä rennommaksi, minun höpsö ukkoni! <3 Kun olen saanut häkin meidän näköiseksi, käyn puolisoni viereen makaamaan ja pällistelemme uutta tukkaeläintämme. Pian päätämme lopettaa elämänmuutoksen kokeneen eläimen häiritsemisen ja nostamme sen omaan häkkiinsä lepäämään ja ihmettelemään tapahtunutta.


Herään sunnuntai aamuna kolinaan. "Perkeleen runkkari-jänis!" Kiroan kun nousen sängystä ylös, vaikka loppuviimein olen oikein mielissäni kun pääsen touhuamaan uuden otuksen kanssa. Vietän hetken nostellen johtoja, lyöden ovia kiinni ja minimoiden muita riskejä. Nostan kanin häkistä ulos. Eläin on hetken aivan ihmeissään eikä liikahda mihinkään. Makaan olohuoneen lattialla kamera kourassa aivan hiljaa paikoillani, odottaen. Tovin kuluttua unohtuu pelko ja kani alkaa tutkia ympäristöään. Mikään ei jää huomaamatta, jokainen kulma, taso ja tavara huoneessa saa osansa huomiosta. Kun nurkat on tutkittu, alkaa ralli. Iloloikkaa heittävä kani on hupaisa näky, ei varmaan koskaan tule kyllästymään siihen. Nila nojaa minuun tassuillaan muutaman kerran ja jopa kosii minua juosten ympärilläni, muta silti pelkää vielä ihmistä, ääniä ja liikkeitä. Nila ei osaa käyttää sivuovea, joten opetan sen sille nostamalla sen ovesta muutaman kerran. Tukkaeiäin oikein nauttii joutuu pomppaamaan ja ottaakin aina välillä ekstraa loikkaansa oven läpi.

Nyt Nila juoksee jo koko asunnossa, ei pelkästään olohuoneen matolla. Tosin herra pysyttelee pääosin matoilla. Ihmisen Nila päästää jo lähemmäs ja suvaitsee enemmän liikettäkin meiltä jättiläisiltä. Silityksiäkin olemme jo varovasti kokeilleet ja pupu on selvästi aivan ekstaasissa, vaikka kosketus onkin vielä aika jännä juttu. Nyt tarvitsisi vielä tehdä asunnosta turvallisempi suojaamalla johdot niin ei itse tarvitse pälyilä jatkuvasti missä pupu menee. Nila saa nauttia vapaudesta aina kun minä tai Risto olemme kotona ja hereillä. Tukkaeläin seuraa meitä mielissään ja on aina sielä missä mekin. :3 Ohops nyt tuo hyppäsi sohvalle! Katsotaas mitä tästä tulee...





torstai 7. helmikuuta 2013

Kanityttö-Roosa


Viimeisestä postauksestani on kulunut aikaa. Kyseinen asia johtuu siitä, että päätimme rakkaan puolisoni kanssa että meidän oli aika lyödä hynttyyt yhteen, aikuistua ja muuttaa omillemme. No, miten tämä vaikuttaa kanien pitämiseen? Avopuolisoni, nykyinen kihlattuni on allerginen heinälle, lisäksi emme löytäneet millään asuntoa jossa olisi parveke ja jossa saisi pitää kaneja. Jouduin tekemään raskaan, mutta aikuisen päätöksen ja kanit muuttivat pois luotani. Lilli ja Jallu muuttivat maalle vanhaan koiran ulkoaitaukseen, Pessi ja Illusia pääsivät maalle navettakaneiksi, Miina taas saa nauttia harrastekanin vauhdikasta elämää Salossa. Tänä päivänä Pessi ja Jallu ovat jo kuolleet. Muutimme uudelleen talvella 2012 Hämeenlinnan keskustaan, parvekkeelliseen kaksioon. Kohtasin suuren menetyksen kun lopetin rakkaan koirani Nemon (psst! Nemosta ja koiralta oppimisesta voit lukea toisesta blogistani).
Olen yrittänyt olla "järkevä" opiskelija ja olla ottamatta mitään elukkaa. Mutta minä tulen hulluksi! Ja miten niin "järkevä" on sitä, että kiellän itseltäni itselleni rakkaat, voimaa antavat harrastukset? Koira minulle tulee vielä joku päivä, mutta ei vielä sillä puolisoni ei koe olevansa nyt valmis siihen. Mutta kaneja minulla on lupa ja ehkä jopa mahdollisuus ottaa. Kaikki on enää kiinni vuokran antajasta. Toisaalta, jos meillä oli lupa pitää koiraa miksi sama ei päteisi kaniin, kun perustelen asiat oikein kunnolla? Olen jo suunitellut millaiset olot kaneille meillä saisi tarjottua ja mistä vemmelsääreni saisin.

Eräs työtoverini lausahti "Miksi sinä koirakuumeeseen kanin otat?". Hyvä pointti, erittäin hyvä. No, koiraa en nyt voi ottaa sillä kihlattuni ei nyt koe sitä mieluisaksi, päin vastoin hänen elämässään on hyvin paljon meneillään talouden opinnoissa. Haluan että myös minun parempi puoliskoni on onnellinen. Minä haluan sitä koiraa niin perkeleesti, mutta haluan rakastani vielä enemmän. Jos puolisoni vaatisi minua olemaan aina ja ikuisesti ilman koiraa, en sitä nielisi. Kihlattuni todella haluaa antaa minulle koiran, mutta ei pysty siihen nyt. Siispä olen luvannut antaa vuoden kaksi periksi, kun hänkin tulee vastaan. Koira minulle tulee, se on aivan varma. Mutta rakkaus on kompromisseja. En kuitenkaan pysty olemaan ilman mitään mikä minua kiinostaa ja mihin paneutua. Joten palaan rakkaaseen, vanhaan harrastukseeni: kaneihin. Haluan harrastaa eläinten parissa, haluan kuulua yhdistykseen, haluan tutustua ihmisiin joita kiinostavat samat asiat, haluan olla oman lajini asiantuntia ja kehittäjä. Kanejen pariin palaaminen tuntuu siis luonnolliselta vaihtoehdolta.


Mutta miksi haluaminen tuntuu minusta näin pahalta? On kuin rintani päällä istuisi iso, lihava norsu. Haluan toimintaa eläinten parissa, eikä siinä ole mitään väärää, tiedän sen. Toisaalta, lähipiirini viettää enemmän koiran puolelle kun kanien.Osa sukulaisistani ovat jopa erittäin kielteisiä kaniharrastusta kohtaan, jopa lähes kiukkuisia. Minä rakastan kaneja ja koiria. Niin moni muukin. Minä olen aina ollut kanityttö-Roosa. Mutta miksi minä tunnen huonoa omatuntoa siitä kuka olen? Miksi minua ahdistaa haluta koiraa tai kania? Miksi se on niin väärin?

Tämän postauksen kuvat ovat rakkaita muistoja matkani varrelta kanien parissa.