torstai 7. helmikuuta 2013

Kanityttö-Roosa


Viimeisestä postauksestani on kulunut aikaa. Kyseinen asia johtuu siitä, että päätimme rakkaan puolisoni kanssa että meidän oli aika lyödä hynttyyt yhteen, aikuistua ja muuttaa omillemme. No, miten tämä vaikuttaa kanien pitämiseen? Avopuolisoni, nykyinen kihlattuni on allerginen heinälle, lisäksi emme löytäneet millään asuntoa jossa olisi parveke ja jossa saisi pitää kaneja. Jouduin tekemään raskaan, mutta aikuisen päätöksen ja kanit muuttivat pois luotani. Lilli ja Jallu muuttivat maalle vanhaan koiran ulkoaitaukseen, Pessi ja Illusia pääsivät maalle navettakaneiksi, Miina taas saa nauttia harrastekanin vauhdikasta elämää Salossa. Tänä päivänä Pessi ja Jallu ovat jo kuolleet. Muutimme uudelleen talvella 2012 Hämeenlinnan keskustaan, parvekkeelliseen kaksioon. Kohtasin suuren menetyksen kun lopetin rakkaan koirani Nemon (psst! Nemosta ja koiralta oppimisesta voit lukea toisesta blogistani).
Olen yrittänyt olla "järkevä" opiskelija ja olla ottamatta mitään elukkaa. Mutta minä tulen hulluksi! Ja miten niin "järkevä" on sitä, että kiellän itseltäni itselleni rakkaat, voimaa antavat harrastukset? Koira minulle tulee vielä joku päivä, mutta ei vielä sillä puolisoni ei koe olevansa nyt valmis siihen. Mutta kaneja minulla on lupa ja ehkä jopa mahdollisuus ottaa. Kaikki on enää kiinni vuokran antajasta. Toisaalta, jos meillä oli lupa pitää koiraa miksi sama ei päteisi kaniin, kun perustelen asiat oikein kunnolla? Olen jo suunitellut millaiset olot kaneille meillä saisi tarjottua ja mistä vemmelsääreni saisin.

Eräs työtoverini lausahti "Miksi sinä koirakuumeeseen kanin otat?". Hyvä pointti, erittäin hyvä. No, koiraa en nyt voi ottaa sillä kihlattuni ei nyt koe sitä mieluisaksi, päin vastoin hänen elämässään on hyvin paljon meneillään talouden opinnoissa. Haluan että myös minun parempi puoliskoni on onnellinen. Minä haluan sitä koiraa niin perkeleesti, mutta haluan rakastani vielä enemmän. Jos puolisoni vaatisi minua olemaan aina ja ikuisesti ilman koiraa, en sitä nielisi. Kihlattuni todella haluaa antaa minulle koiran, mutta ei pysty siihen nyt. Siispä olen luvannut antaa vuoden kaksi periksi, kun hänkin tulee vastaan. Koira minulle tulee, se on aivan varma. Mutta rakkaus on kompromisseja. En kuitenkaan pysty olemaan ilman mitään mikä minua kiinostaa ja mihin paneutua. Joten palaan rakkaaseen, vanhaan harrastukseeni: kaneihin. Haluan harrastaa eläinten parissa, haluan kuulua yhdistykseen, haluan tutustua ihmisiin joita kiinostavat samat asiat, haluan olla oman lajini asiantuntia ja kehittäjä. Kanejen pariin palaaminen tuntuu siis luonnolliselta vaihtoehdolta.


Mutta miksi haluaminen tuntuu minusta näin pahalta? On kuin rintani päällä istuisi iso, lihava norsu. Haluan toimintaa eläinten parissa, eikä siinä ole mitään väärää, tiedän sen. Toisaalta, lähipiirini viettää enemmän koiran puolelle kun kanien.Osa sukulaisistani ovat jopa erittäin kielteisiä kaniharrastusta kohtaan, jopa lähes kiukkuisia. Minä rakastan kaneja ja koiria. Niin moni muukin. Minä olen aina ollut kanityttö-Roosa. Mutta miksi minä tunnen huonoa omatuntoa siitä kuka olen? Miksi minua ahdistaa haluta koiraa tai kania? Miksi se on niin väärin?

Tämän postauksen kuvat ovat rakkaita muistoja matkani varrelta kanien parissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti